Ei näin! Apple Pippin, iFail

Artikkeli on julkaistu alun perin Skrollin numerossa 2013.3.

Apple on viime vuosina tullut tunnetuksi rohkeista ja uutta luovista tuote-esittelyistään. Yritys tehdä Macintoshista pelikonsoli ei ollut oikein kumpaakaan.

Apple Computer oli hukassa 1990-luvun alkupuolella. Puolijumala Steve Jobs oli riitaannuttuaan hallituksen kanssa vuonna 1985 lähtenyt firmasta, kehittänyt NeXT-mikron ja perustanut Pixar-elokuvastudion.

Välirikosta lähtien Apple oli yrittänyt keksiä seuraavaa isoa juttuaan. Yhtiön tietokonemallisto alkoi olla jo vanhahtavaa, vaikka PowerBook-kannettavan esittely olikin tuonut myynteihin tilapäistä nostetta. Microsoft Windows nakersi Applen markkinaosuuksia myös graafiseen käyttöön tarkoitettujen työasemien markkinoilla.

Toistaiseksi Applella oli onnistuttu vain toteamaan, ettei uusi menestysresepti ollut ainakaan Newton-kämmenmikro, uusi A/UX-käyttöjärjestelmä, digitaalikamera tai Philipsin hifi-laitteiden myynti omalla nimellä.

Auttava käsi idästä

Toisen maailmansodan jälkeen pienoismallien teon aloittanut Bandai oli jo 1980-luvulla vakiinnuttanut asemansa yhtenä Japanin ja koko maailman suurimmista leluyhtiöistä. Myös sähköinen viihde oli Bandain sydäntä lähellä. Niinpä 90-luvun alussa se halusi synnyttää uuden, monipuolisemman laitteen CD-ROM-pelien pelaamiseen. Ennestään sillä oli jo Playdia, yksinkertainen CD-konsoli visailu- ja anime-peleille.

Arvioituaan markkinoita Bandai tuli siihen tulokseen, että Apple Macintosh sisältää valmiiksi halutut ominaisuudet. Pitäisi siis vain suostutella Apple suunnittelemaan kotimikrostaan laihdutettu versio, jota Bandai voisi valmistaa lisenssillä.

Kun Bandai vuonna 1994 lähestyi Applea asian tiimoilta, se oli kiinnostunut ennen kaikkea Motorolan 68030-prosessoriin pohjautuvasta Macintoshista. Valmiina oli jopa karkea prototyyppi. Tämä lienee ollut Applelle miettimisen paikka. Pelikonsoli olisi saattanut tuoda kassaan kaivattua täytettä, mutta toisaalta Apple oli juuri siirtymässä voimakkaasti kohti uutta PowerPC-arkkitehtuuria.

Lopulta asian ratkaisi se, että tutkimusten mukaan kuluttajat halusivat laitteeseen mahdollisuudet tietoverkkojen käyttöön. Koska Apple oli juuri pari vuotta aiemmin uudistanut tavan, jolla Mac käytti modeemia, käytännössä ainoa mielekäs vaihtoehto oli suunnitella koko laite uudelleen PowerPC 603 -prosessorin ympärille.

Omppuja olkkariin

Pippin ei saanut nimeään suinkaan Keski-Maan tarustosta, vaan Newport Pippin -omenasta. Nimi olikin kuvaava: sen sijaan, että Apple olisi vain myynyt Bandaille konsoliraudan, se halusi tehdä Pippinistä uuden omenalajikkeen, koko kodin viihdealustan.

PowerPC:n ympärille suunniteltu Pippin perustui kevennettyyn System 7.5.2 -käyttöjärjestelmään, maksimissaan 32 megatavun muistiin ja CD-asemaan.

Hetkellisen realismin puuskassa Apple päätti myyvänsä lisenssejä laitteiston valmistukseen eri yhtiöille sen sijaan, että olisi ryhtynyt itse konsolivalmistajaksi. Koska Pippin oli sisäisesti Mac, kasvattaisi se näin välillisesti Macintoshinkin markkinaosuutta. Samaan päämäärään Apple oli pyrkinyt jo muutenkin sallimalla klooni-Macien valmistuksen. Lopulta Bandain lisäksi lisenssin hankki vain yksi yritys, Katz Media, joka sekin valmistutti koneensa Bandailla.

Koska konsoli käytännössä perustui Macintosh-laitteistoon, varsinainen suunnitteluvaihe ei kestänyt kovin kauaa. Bandai Pippin Atmark tuotiin Japanin markkinoille jo vuoden 1995 maaliskuussa. Miltei 65 000 jenin hintaisena se oli tyyris, sillä esimerkiksi Sony PlayStation maksoi julkaisussa alle 40 000 jeniä.

Kalliissa laitteessa oli toki monenlaisia ominaisuuksia. Modeemin lisäksi Pippin sisälsi muun muassa tulostin- ja näppäimistöliitännät ja jopa lähdön VGA-näytölle. Käytännössä se oli vain vähän riisuttu tietokone. Vakiomallissa oli muistia peräti kuusi megatavua (PlayStationissa kaksi megaa) ja lisämuistiakin oli kaupan. Peliohjaimeen oli yhdistetty trackball, jolla saattoi käyttää hiiren vaativia ohjelmistoja.

Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa laite sai nimekseen Bandai Pippin @WORLD. Se julkaistiin vasta vuoden 1996 syksyllä, vaikka se erosi japanilaisversiosta vain käyttöjärjestelmän kielen ja kotelon värin osalta. Länsimaihin tarkoitetut Pippinit olivat mustia, kun taas jutun kuvissa esiintyvä valkoinen kone on Japanin malli.

Kuka tätä tarvitsee?

Pelikonsolien maailmassa miljoonan kappaleen myynti on lähinnä hyvä alku, ja kunkin sukupolven voittajista voidaan puhua vasta kun myyntiluvut pyörivät kymmenissä miljoonissa. Bandai ei tähdännyt Pippinillä taivaisiin, vaan suunnitteli myyvänsä niitä noin puoli miljoonaa vuodessa. Tähänkään ei päästy, vaan ennen laitteen tuotannon lopettamista vuonna 1997 niitä ehdittiin saada kaupaksi noin 40 000 kappaletta.

Jos menekki Japanissa oli laiskanlaista, lännessä Pippiniä ei ostanut käytännössä kukaan. Eri lähteissä mainitaan vain noin 5 000 kappaleen myynti, jonka jälkeen Bandai laivasi myymättömät koneet takaisin Japaniin. Tämä musta versio laitteesta onkin huomattavan harvinainen, vaikkei valkoistakaan voi yleiseksi kutsua.

Epäonnistumisen syitä riittää. Paitsi, että Pippin oli todella kallis (USA:ssakin 600 dollaria), se oli jo lähtökohtaisesti sopimaton pelikoneeksi. Vaikka laite oli tehokas, kokonainen tietokoneen käyttöjärjestelmä vei suuren osan resursseista.

Macintosh-variantti ei pystynyt kilpailemaan pelisuorituskyvyssä Sonyn, Nintendon ja kumppaneiden erikoisrautaa sisältäneitä pelikonsoleita vastaan. Valtaosa vähäisistä nimikkeistä oli kankeaa multimediaa, harvat varsinaiset pelit taas käännöksiä Macilta. Pelaajalle syitä Pippinin hankintaan ei oikein ollut.

Näin Pippin tavoitteli lähinnä kuluttajia, jotka halusivat miten kuten pelikelpoisen nettipäätteen, mutta eivät oikeaa tietokonetta. Heitä ei ollut likimainkaan tarpeeksi. Katz Media solmi kyllä sopimuksia Pippin-laitteiden myynnistä hotelleihin ja infokioskeiksi, mutta nämä olivat kuluttajakauppaan verrattuna pieniä toimialoja. Pelijulkaisijat olisivat kaivanneet todellista volyymia.

Bandaita Pippinin epäonnistuminen tuskin juuri heilutti. Se kun ei ollut edes ainoa pelikonsoli, jota yhtiö valmisti ja myi – lelumyynnistä nyt puhumattakaan. Vaikkei Applenkaan tulevaisuus sentään Pippinin varassa ollut, jatkettiin alustan kehittelyä sen floppaamisesta huolimatta. Työn lopetti vasta Steve Jobs, joka Applen ruoriin palattuaan katkoi kerralla kaikki Mac-tuoteperheen ulkopuoliset versot.


Teksti: Mikko Heinonen
Kuvat: Manu Pärssinen