Peleistä olisi enempäänkin

Tämä on Skrolli-lehden 2014.3 pääkirjoitus.

Peleistä olisi enempäänkin

Pelit ovat aina kuuluneet tietokonekulttuuriin. Jo huoneenkokoiset elektronilaskimet pääsivät silloin tällöin pelaamaan šakkia. Kun tietokoneet tulivat koteihin, niiden tärkeimmät käyttötavat olivat pelaaminen ja ohjelmointi – ja ohjelmointikin oli useimmiten peliohjelmointia. Peleistä tuli keskeinen tapa ymmärtää tietotekniikkaa.

90-luvulla alkoi nostaa päätään toisenlainen, kulutuskeskeisempi pelikulttuuri. Siinä laitteistoja kilpapäiviteltiin uusien pelien vaatimusten perässä, kaupallisten pelien kehitysbudjetit nousivat Hollywood-luokkaan ja yhä useammat harrastajat rakensivat identiteettinsä yksinomaan pelaamisen varaan. Elämäntapapelaajilla, ”gamereilla”, oli yhä vähemmän yhteyttä luovaan ja osaavaan tietokonekulttuuriin.

Nykyisin pelaaminen on kaikkien juttu. Etenkin mobiili- ja Facebook-pelejä pelaavat kaikenlaiset ihmiset vauvasta vaariin. Isot ja vakavat pelit suunnitellaan silti edelleen stereotyyppisille 90-luvun elämäntapapelaajille, ”nuorille vihaisille valkoisille poikamiehille”. Peleistä tulee tällöin herkästi synkän angstisia, väkivaltaa ihannoivia ja misogynistisiä. Kun joku uskaltaa älähtää asiasta, ovat elämäntapansa uhatuksi kokevat peli-intoilijat heti kurkussa kiinni. Tätä kirjoittaessani feministibloggaaja Anita Sarkeesian on vastikään joutunut pakenemaan kotoaan tappo- ja raiskausuhkausten vuoksi.

Kun peleistä tulee yhä keskeisempi osa kulttuuria ja niissä liikkuvat aina vain isommat rahat, perinteinenkin media haluaa tuoda niitä entistä näkyvämmin esiin. Tällöin olisi erityisen tärkeää pitää huoli siitä, että niitä käsitellään riittävän monipuolisesti. Yleisradion Assembly-reportaasi oli tässä mielessä täydellinen epäonnistuminen: laaja ja rönsyilevä tietokonekulttuurin festivaali typistyi ammattitoimittajien käsissä pelkäksi nuorten vihaisten valkoisten poikamiesten väkivaltapeliturnaukseksi.

Tietokonepeleillä on valtavat mahdollisuudet – vuorovaikutteisuuden ansiosta ehkä jopa paremmat kuin kirjoilla tai elokuvilla. Jotta potentiaali pääsisi kunnolla esiin, on kuitenkin päästävä eroon 90-lukulaisen gamer-kulttuurin ikeestä. Sisäänlämpiävien kuppikuntien vihanpurkauksia ei tarvitse sietää. Vaihtoehtoiset näkökulmat ovat sallittuja. Pelien kyseenalaisia piirteitä on pystyttävä kritisoimaan ja luutuneita kliseitä murskaamaan. Vain näin saadaan riittävästi tilaa terveelle monimuotoisuudelle.

Skrolli näkee pelit osana sitä laajempaa, luovaa tietokonekulttuuria, josta ne alkujaankin syntyivät. Ne eivät ole pelkkiä kulutustuotteita vaan myös luovan itseilmaisun ja kokeilun kanavia. Peleillä on historiansa, merkityksensä ja sanomansa. Ja mikä tärkeintä, pelit ja pelintekoharrastus voivat edelleenkin innostaa kartuttamaan tietoteknistä ymmärrystä ja osaamista.


Jälkilisäys: Pääkirjoitus kirvoitti lehden ilmestymisen jälkeen kommentin, jossa esittämäni stereotyyppi tulkittiin kaikkiin pelaajiin kohdistuvaksi yleistäväksi hyökkäykseksi. Kyse oli kuitenkin nimenomaan stereotyypistä, joka elää ihmisten mielikuvissa, vaikka aika on ajanut sen ohi. Kun pieni, ”true gamereiksi” itseään kehuva vihaajaklikki aikaansaa tappouhkauksillaan laajan kohun, niin olkiukko vahvistuu. Samoin se vahvistuu, kun Yleisradio tuo keskelle mummokanaviensa ohjelmaa pelejä, jotka on suunnattu stereotypian mukaiselle kohderyhmälle.

En maininnut demoskeneä pääkirjoituksessa, mutta on totta, että myös sen piirissä on omat ongelmansa – äijääntyvälle underground-alakulttuurille ominainen sisäänpäinlämpiävyys ehkä keskeisimpänä. Tähän on kuitenkin yritetty puuttua esimerkiksi järjestämällä kerhoja ja tilaisuuksia, joissa aloittelijoita opastetaan mukaan kädestä pitäen. Samaisessa lehden numerossa käsitelty Graffathon-tapahtuma on esimerkki tästä. Varmasti huonot stereotypiat tekevät hallaa myös demoskenen uusiutumiselle, mutta vähäinen medianäkyvyys lienee kuitenkin keskeisempi ongelma: minkäänlainen ”demogate” ei edes pystyisi nousemaan päivälehtien otsikoihin.

Skrollin agendaan kuuluu tietokonekulttuurin eri muotojen esittely laajemmalle yleisölle. Mielestämme tietokonekulttuuri voisi hyvin näyttäytyä kaikenlaisten ihmisten juttuna eikä pelkästään tietyn stereotyyppisen miesryhmän touhuiluna. Yleisradion ennakkoluuloja pönkittävä tapa raportoida viime Assemblyistä toimi suoraan agendaamme vastaan – mikä oli vähän ikävää, koska Yle tavoittaa koko kansan ja me vain parituhatta lukijaa. Jos Yle kuitenkin haluaa ottaa virheensä takaisin vaikkapa ensi vuoden tapahtuman puitteissa, niin Skrolli tulee mielellään yhteistyökumppaniksi.

Teksti: Ville-Matias Heikkilä