Miten oman aikamme ja lapsuutemme peleihin suhtaudutaan yli 30 vuoden päästä ja minkälainen paikka Helsinki on tuolloin? Näihin mielenkiintoisiin kysymyksiin saattaa löytää vastauksia Osuuskumman julkaisemasta Maija Haaviston sci-fi-romaanista Adeno.

Romaanin lähtökohdat ovat melkoisen jännittävät: ollaan 2050-luvun pääkaupunkiseudulla, päähenkilö on pelimuseota kotonaan pitävä nainen ja hämärä flunssavirustauti etenee muut sairaudet selättäneessä yhteiskunnassa. Viruksen leviämisen takia viranomaiset käyttävät tiukkoja otteita mahdollisia taudinkantajia kohtaan.

Näistä aineksistahan voisi saada aikaan melkoista hard-scifiäkin, mutta hieman hardimpaa osastoa kirjassa edustavat lähinnä sairauksiin ja yleensäkin lääketieteen kenttään liittyvät kuvaukset. Haavisto on kirjoittanut tuohon aihepiiriin liittyviä tietokirjoja, mikä vaikuttanee asiaan.

Tyyliltään kirja on enimmäkseen yllättävän kevytlukuinen, dialogeja ja henkilösuhteita painottava. Perhekuviot muodostavat tärkeän osan kirjan sisällöstä. Tarinan henkilöstöön kuuluvat lähinnä päähenkilön perhe ja lähimmät ystävät, joiden keskuudessa ei-niin-perinteiset ihmissuhteet tuntuvat olevan enemmän sääntö kuin poikkeus. Päähenkilö itse kuvataan aseksuaalina.

Pelien sisältöön tai psykologiaan ei kirjassa uppouduta kovin syvällisesti, mutta pelimuseon pelit muodostavat ison osan päähenkilön elämää ja oman aikamme pelejä vilahtelee tämän tästä. Skrollin lukija saattaa jäädä miettimään miten vanhojen pelien toiminta tulevaisuudessa on saatu teknisellä tasolla toteutettua, etenkin kun museosta löytyy toimiva flipperikin, joiden ylläpitäminen vaatii varsin paljon vaivannäköä. Niistähän löytyy lisää juttua Skrollin numerosta 3/2014.

Mainitut 1980- ja 1990- luvun pelit tuntuvat myös keskittyvän lähinnä PC-, NES- ja kolikkopeliosastolle. Ehkäpä osa tietokoneista ja konsoleista unohdetaan ajan myötä.

Jo kirjan alussa selitetään, että teknologian mahdollistama asioiden pelillistäminen viedään äärimmilleen esimerkiksi opetuskäytössä, ja lopulta ihmiset alkavat kyllästyä peleihin. Aluksi jäljelle jäävät ilmeisesti vain markkinoita hallitsevat epätodelliset virtuaalitodellisuuspelit. Toisaalta markkinavoimat näyttävät sittemmin löytävän myös retropelit, mikä tuo päähenkilölle ammatillisia haasteita.

Haaviston kuvaama tulevaisuus on selvästi monella tapaa dystopinen, mutta tämä tuodaan esille vain epäselväksi jäävien viittauksien kautta. 2050-luvun yhteiskunnallista ja poliittista tilannetta ei sen kummemmin avata. Joka tapauksessa ilmastonmuutos näyttää edenneen uhkaavalla tavalla. Vastapainoksi jotkin osat tulevaisuudesta ovat hieman parodiamaisempia. 2050-luvun muotipäihteen nimi on ”ilotin”.

Kirjan lupaavasti alkava juoni ei tunnu etenevän kovin määrätietoisesti, vaan henkilöt lähtevät kesken kaiken aivan muihin maisemiin. Tulevaisuuden ihmeiden hämmästelyn sijaan kerätäänkin kanervia ja valmistetaan saippuaa itsenäistyneessä Lapissa. Kirja on siis todellakin aika erikoinen ja jälkikäteen ajatellen ainakin kustantajan nimi kuulostaa varsin enteelliseltä.

Mitä tästä kaikesta jää sitten lukijalle käteen? Monista aineksista koostuvan kirjaa, joka olisi voinut hautautua oman monitahoisuutensa alle, pitää lopulta jokseenkin kasassa sen varsin yhtenäinen omanlaisensa tunnelma, joka on sekoitus maanläheistä arkea sekä toisaalta korkealentoisia teemoja. Kepeä perhe- ja ystävyyssuhteisiin liittyvä dialogipainotteinen aines pitää lukijan kiinni todellisuudessa ja tuo realismin tuntua muilta osin hieman epätodelliseen sci-fi -ympäristöön.

Kirja toiminee, kunhan ei anna alkuasetelmien luoda odotuksia mistään laskelmoidusta trilleristä tai suuresta scifi-eepoksesta, vaan ottaa kirjan jonkinlaisena loiventavana tajuntaalaajentavana kokemuksena. Eipä sitä tiedä, vaikka tulevaisuus olisi osin juuri tällainen, kuin mitä Adenossa on kuvattu. Toivottavasti sentään joku muistaa niidenkin laitteiden pelit, joita kirjassa ei mainita.

Jari Sihvola

Adeno
274 sivua
Kirjailija: Maija Haavisto
Kustantaja: Osuuskumma, 2016
ISBN 978-952-6642-71-0

Lisätietoja: http://osuuskumma.fi/julkaisut/adeno/