Ei näin! – Kotimikrosta konsoliksi

Artikkeli on julkaistu alun perin Skrollin numerossa 2014.1.

Kotitietokoneet pysäyttivät pelikonsoleiden ensimmäisen aallon 80-luvun alkuvuosina. Pian konsolit kuitenkin palasivat ja kotimikrovalmistajat halusivat osan niiden markkinoista. Mieluiten mahdollisimman halvalla.

Vuoden 1983 videopeliromahdus ei syrjäisessä Suomessa juuri aaltoja nostattanut, mutta rapakon takana se oli totisinta totta. Muutamassa vuodessa kehittyneet pelikonsolimarkkinat tulivat täyteen ja ostava yleisö kyllästyi etenkin Atarin laadunvalvonnan puutteisiin. Päivän sana olivat kotitietokoneet. Niillä saisi tehtyä paljon muutakin kuin vain pelattua! Tosiasiassa valtaosalle ne olivat kuitenkin edelleen pelikoneita siinä missä konsolitkin.

Melko pian alkoikin kuulua kummia. Konsolit tekivät paluuta japanilaisin voimin, ja ne kävivät kaupaksi paremmin kuin koskaan. Pohjois-Amerikka antautui Nintendon harmaalle matolaatikolle vuonna 1985 ja muut länsimaat seurasivat pian perässä. Segankin konsoli kävi kaupaksi. Kaikki eivät halunneetkaan tallentaa kakkureseptejä ja olla yhteydessä muihin hakkereihin, vaan pelkkä vaivaton pelaaminen kiinnosti. Nintendon esittelemän lisensointimallin myötä pelikonsolit olivat hyvä bisnes myös valmistajilleen, sillä ne saivat jokaisesta myydystä pelistä itselleen mukavan siivun.

Tietokonevalmistajat haistoivat rahan. Koska pelikonsolit olivat kotimikroihin verrattuna teknisesti yksinkertaisia, sellainen olisi helppo kääräistä kokoon olemassa olevasta laitteistosta. Kolme kuuluisaa kotitietokoneiden valmistajaa väsäsikin oman konsolinsa. Yksikään niistä ei aiheuttanut harmaita hiuksia Kaukoidässä.

Atari XEGS

Ennen suurta romahdusta Atari oli ollut jättiläinen. Pölyn laskeuduttua se kuitenkin jaettiin kahtia ja kotilaitteiden valmistusta jatkoi Tramielin suvun omistama Atari Corporation. Pelien kehitys jäi Atari Gamesiin. Takataskusta löytyi muutamakin vanha konsolimalli, kuten aikanaan mahtavasti menestynyt 2600 ja sen epäonnisemmat seuraajat 5200 ja 7800. Atari Corporation julkaisikin 2600:n ja 7800:n uudestaan vuonna 1986, mutta seuraavana vuonna niiden rinnalle tuotiin myös uusi laite, XE Game System.


Kierrätysatari

XEGS pohjautui Atarin XE-kotitietokonemalleihin, jotka taas olivat jatkokehitystä jo vuonna 1979 esitellystä 400/800-mallisarjasta. Suorittimena oli 1,79 MHz:n 6502, äänistä vastasi kolikkopeleistä tuttu POKEY-piiri. Itse asiassa jo Atari 5200 (1982) oli lainaillut näitä komponentteja, mutta siitä oli tarkoituksella tehty epäyhteensopiva kotitietokoneiden kanssa.

Atari luotti siihen tosiasiaan, että kotimikroille oli tehty koko joukko moduuleilla toimivia ohjelmia, joita XEGS voisi ajaa ilman muutoksia. Näin uuden konsolin ohjelmistovalikoima olisi olemassa jo sen esittelyhetkellä. XEGS:stä tehtiin kaksi mallia: perusmallissa sai pelkän keskusyksikön ja Atarin legendaarisen huonon peliohjaimen; deluxe-mallin mukana toimitettiin myös näppäimistö ja valopistooli. Näppäimistön liittämällä XEGS muuttui käytännössä Atari 65XE -kotimikroksi, johon oli mahdollista liittää myös sen lisälaitteita.

Laitteen suunnittelu oli siis kierrätystä, ja se näkyi kaikessa. Iso osa peleistäkin myytiin vanhoissa XL/XE-koteloissa, joihin oli vain liimattu uusi tarra XEGS-yhteensopivuudesta. Tämä puhui omaa kieltään myös siitä, miten tuoreita pelit olivat. Kun Nintendo ja Sega toivat samaan aikaan markkinoille uutuuden toisensa jälkeen, XEGS:llä ei ollut todellista mahdollisuutta kilpailla.
Atari oli aliarvioinut tuoreen ohjelmiston merkityksen koneen menestykselle. Vaikka japanilaisilla ei ollut käytössään juuri tätä kummempaa rautaa, heille työskentelivät alan parhaat ohjelmistokehittäjät. Sellaisia Atari ei onnistunut houkuttelemaan, vaan XEGS:lle tarjoiltiin lämmitettyä eilistä huttua. Mikrobitissä Markku Alanen vertasikin Atarin esitystä keisarin uusiin vaatteisiin.
XEGS jäi yhdessä 2600:n ja 7800:n uusintakierrosten kanssa pieneksi sivujuonteeksi pelaamisen historiassa. Laite ei ole mahdottoman harvinainen: ehjästä sellaisesta saa verkkohuutokaupoissa maksaa noin sata euroa.

Commodore 64 Games System

Maailman suosituinta kotimikroa yritettiin vääntää pelikonsoliksi kahteenkin kertaan. Ensimmäinen yritys oli Japanin markkinoille tarkoitettu Commodore MAX Machine vuodelta 1982. Se oli käytännössä kuin yksinkertaistettu, muistiltaan riisuttu ja kalvonäppäimistöllä varustettu C64:n esiversio. Teknisestä etumatkastaan huolimatta laite kuitenkin jäi paremmin laajennettavan VIC-20:n jalkoihin.

Epäonnistumisen jäljiltä Commodore malttoikin miltei kahdeksan vuotta ennen kuin yritti uudelleen. Vuonna 1990 konsolimarkkinoiden houkutus kuitenkin kävi liian suureksi ja vanha sotaratsu päätettiin vielä kerran valjastaa uuteen tehtävään. Syntysanat lausuttiin C64-konsolille, joka sisältäisi vain pelaamisen kannalta välttämättömän. Näppäimistö ja laajennusportit saisivat lähteä, ja pelit tarjoiltaisiin vain moduuleilla. Näin päästäisiin eroon myös kuusnelosen hitaista massamuisteista.


Kuusnelosesta ei tullut tasavallan pelikonsolia

Lehdistö ja suuri yleisö suhtautuivat alusta asti epäluuloisesti kuusnepan konsolointiin. Moduulien mahdollistamat suuret ja nopeasti latautuvat pelit nähtiin positiivisena asiana, mutta niiden pelaaminen onnistuisi oikeallakin kuusnelosella. Sellaisella voisi lisäksi käyttää myös levylle ja kasetille tarkoitettua ohjelmistoa. Sitä taas oli saatavana murto-osalla pelimoduulien hinnasta. Commodore puhui suurellisesti ”sadoista työn alla olevista peleistä”, mutta käytännössä niitä julkaistiin alle 30, joista vain noin kolmannes oli uusia eikä uudelleen pakattuja tavallisia C64-pelejä.

Eikä tässä vielä kaikki. Jouluna 1990, jolloin 64-konsolin oli määrä ottaa markkinat haltuunsa, samoista pennosista kamppaili myös uusi 16-bittinen Sega Megadrive. Sen pelien parhaimmisto laittoi jo Amigankin tiukoille, liki kymmenvuotiaasta kuusnelosesta puhumattakaan. Tarvittiin melko erikoinen yhdistelmä niukkaa budjettia ja ymmärtämättömyyttä, että Games System lähti kaupasta asiakkaan mukaan.

C64GS kävikin kaupaksi suunnilleen ennakkoarvioiden mukaisesti, eli ei käytännössä lainkaan. Arviot valmistusmääristä liikkuvat muutamissa tuhansissa, eikä konetta ilmeisesti myyty kuin jokusilla markkinoilla – joista yksi oli tietenkin Commodore-valtio Suomi. Onnistuin itse löytämään toimivan Games Systemin kohtuuhintaan viitisentoista vuotta sitten, mutta nykyään sellaisesta saa varautua jo pulittamaan hyvänlaisen kasan euroja.

Amstrad GX4000

Ei kahta ilman kolmatta. Commodoren kanssa samoihin aikoihin kalassa oli myös Amstrad, joka oli etenkin Isossa-Britanniassa lujittanut asemansa kaikenlaisen viihde-elektroniikan markkinoijana. Meillä tunnettujen CPC-kotimikrojen lisäksi Amstradilla oli tarjolla myös televisioita ja äänentoistolaitteita, joten pelikonsoli niveltyisi tähän pakettiin luontevasti.

Toisin kuin Commodore, ei Amstrad ottanut konsolinsa pohjaksi suoraan vanhaa kotimikroaan vaan viritteli sitä ensin hieman. CPC Plussaksi kutsuttu päivitys lisäsi koneeseen sprite-grafiikan ja vierityksen, tuplasi värien määrän 16:sta 32:een ja laajensi väripaletin peräti 4 096 mahdollisuuteen. Äänille saatiin DMA, ja muutenkin kuusivuotiasta laitteistoa päivitettiin niin paljon kuin se oli kohtuudella mahdollista. Suorittimena säilyi Z80, ja Plus-koneet olivat edelleen yhteensopivia vanhan ohjelmiston kanssa. Tärkeä lisäys oli tietenkin myös portti pelimoduuleille.


Ei ihan toivoton värkki.

Internetin jälkiviisas mielipide on, että GX4000 olisi voinut joissain olosuhteissa menestyäkin. Sitä myytiin alusta asti halvalla – lähtöhinta oli vain 99 puntaa -, eivätkä sen tekniset ominaisuudet olleet mitenkään toivottomat. Valitettavasti vain mitään muita myyntiargumentteja ei ilmaantunut. Pelejä ilmestyi vain vajaat 30, ja nekin saatiin markkinoille hyvin hitaasti. Osasyynä tähän oli Amstradin käyttämä hidas piirilevytehdas. Lisäksi tästäkin pienestä pelimäärästä iso osa oli suoraa kierrätystä CPC:ltä. Lehdistön mielenkiinto taas kohdistui 16-bittisiin kotimikroihin ja pelikonsoleihin, joten Amstrad ei saanut laitteelleen juurikaan näkyvyyttä. Halpa hinta myös näkyi laitteessa. Etenkin sen ohjaimet olivat erittäin muovisen tuntuiset.

GX4000 sai osakseen ehkä aiheetontakin pilkkaa. Olemattoman myynnin vuoksi sen hinta laski nopeasti jopa alle 30 punnan ja Game Zone -lehti jakoi niitä palkinnoksi kuukauden huonoimmasta lukijakirjeestä. Laitteesta tuli vitsi, jolloin Amstrad teki johtopäätöksensä ja veti projektilta töpselin seinästä. GX4000 eli vain syksystä 1990 loppuvuoteen 1991. Nykyisin toimiva sellainen liikkuu samoissa hinnoissa kuin Atari XEGS, mutta harvalukuisista peleistä saa maksaa helposti saman verran kuin itse konsolista.

Suutarit ja lestit

Kotitietokoneiden valmistus on luonteeltaan hyvin erilaista kuin pelikonsoleiden tehtailu. Hyvin tehty ja suosittu kotimikro houkuttelee luokseen osaavia kehittäjiä ja ohjelmistoa, jotka taas myyvät lisää koneita. Konsolivalmistajan, etenkin sellaisen jolla ei itsellään ole vahvaa pelinkehitysosaamista, on ensin vakuutettava pelitalot tuotteestaan ja sitten tarjottava niille riittävästi tukea. Vain tällä tavoin voidaan luoda niitä paljon puhuttuja ekosysteemeitä, joista syntyy koneita myyviä huippupelejä.

Sekä Atari, Commodore että Amstrad tuntuivat olettavan, että konsolin tekemiseen riittää pelkkä laitteen valmistaminen. Aivan erityisesti niiden yritykset ansaitsivat epäonnistua siksi, että kohdeyleisöä aliarvioitiin kierrättämällä jo parasta ennen -päivänsä ohittanutta rautaa.

Teksti: Mikko Heinonen
Kuvat: Wikipedia Commons